Tänään tajusin itsekin, että jotain pitää tehdä, siis omalle mielelle. Siitä pienestä hetkestä sain jo paljon, sain puhua, oli joku jolle puhua edes vähän. Se ei ollut terapiaistunto, mutta kuitenkin, hyvä asia siinä oli, että pitkästä aikaa joku kuunteli ja ei vain puhunut itsestään tai oikeammin ei puhunut itsestään ollenkaan puhuttiin vain ja ainoastaan minusta, oli valtavan arvokasta minulle. Oli hetken tärkeä olo. Juuri siinä hetkessä löysinSe oli tähän mennessä tämän päivän paras pieni ilo.
Ja silti me elämme maailmassa, jossa puhuminen on helppoa—mutta kuuleminen harvinaista. Kenties siksi se tuntui niin poikkeukselliselta: joku ei vain odottanut omaa vuoroaan puhua, vaan halusi oikeasti ymmärtää.
Samalla tajusin, miten usein pidän asiat sisälläni, miten helposti hymy ja ”kaikki hyvin” peittävät sen, mitä oikeasti kaipaan. Ehkä en ollutkaan vain yksinäinen, vaan tullut näkymättömäksi.
Mutta siinä hetkessä, kun joku pysähtyi ja oli läsnä, jokin minussa liikahti. Jotain kevyempää tuli tilalle. Ei suurta käännettä, ei taianomaista parannusta—mutta pieni alku. Ja joskus alku riittää.
Elämää ja liikkumista 